Mä olen helvetin huono luopumaan mistään. Mä en heitä vanhoja vaatteita menemään, mä vain hukkaan ne lopulta jossain vaiheessa jonnekkin. Mä en ikinä osaa sanoa lopettavani jotakin asiaa, ne vain jossain vaiheessa loppuvat itsestään.
Mä en osannut ikinä päästää irti siitä mitä mulla oli ja siitä tunteesta miltä tuntui kun tiistaina klo 22.30 meni valmiiksi läämitetyn peiton alle nukkumaan. Mä rakensin siitä kuvasta sen tunteen miltä elämän piti tuntua. Halusin unohtaa siitä kuvasta kaiken huonon.
Mä tiedän, ei se mene niin.
Nyt kaikki on hyvin mutta ei kuitenkaan. Mua turhauttaa. Mä haluaisin huutaa mutta järki sanoo että kannattaa nyt vain olla hiljaa ettei mikään hajoa.
Siltikin mä haluaisin muistaa paremmin miten pahalta tuntui mennä yksin tiistai-iltana klo 23.45 nukkumaan ja pyöriä kylmässä sängyssä yksin saamatta unta. Mä en haluaisi unohtaa sitä tunnetta, sillä sen takia nyt on niin hyvä olla.
Ei saisi valittaa. Mä vaan olen huomannut että mun on kohta pakko luopua jostakin mistä en haluaisi luopua.
Nuoruudesta, ja se masentaa.
Syksy on paskin vuodenaika. En kerta kaikkiaan ymmärrä yhtäkään ihmistä joka diggaa syksystä. Syksystä on pisin aika kesään. Syksyllä ihminen on räytynyt ja kesällä onnellinen. Mä en tykkää olla räytynyt, se on ihan paskaa touhua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
"
VastaaPoistaSama suloinen kaipaus, sama nostalgia. Sama ainainen kaipaus, sama melankolia. Sama suloinen kaipaus, sama nostalgia. On kaikki hyvin, mutta silti kaipaat.
Niin se tulee joka vuosi (aa-aa), ota sen tuoma kaipaus. Sure kun on tilaisuus. Jää peiton alle lämpimään ja sen jälkeen, jatka taas elämää."