Straight and ice-cold

Yskänlääkkeeksi huikka tai pari Jägermeisteriä, ei se pahaa tee.

Siinä sivussa sitten mietiskelin samalla sitä kuinka paskahousu mä loppujen lopuksi olen. Mä en uskalla muuttaa elämäni suuntaa mihinkään suuntaan, en ole ikinä uskaltanut. Oli asia mikä tahansa niin mä junnailen paikoillani niin kauan, että jonkun toisen tekemiset lopulta vaikuttavat myös minun olemiseen.

Pari vuotta sitten musta oli kamala ajatus, että olisin sinkku. Miten ihmeessä muka voisi tehdä kaikki ne asiat yksin? Mitä sitten vaikkei mussa ollutkaan miestä menemään elämässä eteenpäin. Avioliitto tai lapsi kuullostivat ihan hirvittäviltä asioilta korviini. Mun oli helppo verhoutua sen ajatuksen taakse, että 25-vuotias ihminen saa vielä olla naimaton ja lapseton. Elin vain arkeani. Arkea, jollaiseksi elämä oli sen itsestään muokannut, ilman että yhtäkään ongelmaa oli selvitetty, ilman että yhdestäkään ajatuksesta olisi puhuttu. Ilman, että olisin ollut onnellinen.

Ei se kolmaskaan huikka nyt juopoksi tee.

Nyt sitten musta tuntuu, että parisuhteeseen hyppääminen on seitsämän huipun valloittamiseen verrattava uroteko. Mä olen tottunut elämään arkeni näin. Mä en tiedä pitäiskö mun nyt sitten muuttaa käytöstäni jotenkin jos en tahdokkaan? Pitääkö mun ollakkin joku muu ihminen? Mitä mä teen jos kohtaankin sitten jollain reisulla jonkun huippumukavan tytön? Tiedän kyllä, etten tekisi mitään mutta tiedän myös että mua harmittaisi se varmasti. Onko se edes normaalia vai pitäiskö mun olla huomaamatta tuollaisia tilanteita? Pitäisikö mun olla tuntematta mitään sellaisissa tilanteissa? Oonko mä nyt sittenkään oikealla polulla jos tiedän kuitenkin tuntevani silloin jotain? Miksei vittu kukaan ikinä kerro?

Mä ihan vaan yhden huikan otan vielä, jos sitten keksisin vastaukset.

Oonko mä huono ihminen jos en tunne just nyt sitä BOOM-tunnetta? Vai oliko se kaikki sittenkin vain harhaa, kun kaikki tunteet vaan heittelee puolelta toiselle? Miksi vitussa mä edes ajattelen tälläisiä kysymyksiä? Mä haluisin oikeasti vain syöksyä ja katsoa miten mun käy mutta sitten kun mun on oikeasti aika niin tehdä niin mä en enää uskallakkaan.

Mä oon yrittänyt tehdä kaikkeni, että tämä elämä olisi parempi elää. Silti mä huomaan joka aamu herääväni keskiarvona tilanteeseen, jossa se ratkaiseva muuttuja on kuitenkin lykätty huomiselle päivälle.

Lasinen laulukirja

Eipä olisi uskonut vielä kolmisen vuotta sitten mihin kaikkiin ihmeellisiin episoideihin sitä joutuukaan. Nyt on kuitenkin niin, että kun kattilassa alettiin lämmitellä vääriä nakkeja on siitä syntynyt myös ihan mukavia juttujakin. Ja tässäpä sitten jouluksi väsättiin yksi semmoinen. Vois jopa sanoa, että olihan tuota itsekkin vähän odottanut ja nyt tuli ainakin katsottua millaista jälkeä saa maksamatta euroakaan.

Poikamiehen Elämää
Julma Tarina
Sopivasti Röyhkeä Mies
Sata Pahaa Asiaa
Teknisempää Menoa
Teroittamattomat
Miksi Miehet Aina Rakastuvat Ranttuihin
Kabinettipäätös
Vähemmän Iloinen Jälleennäkeminen
Pieni Hetki Ikuisuutta

Siellä ne nyt ovat. Ei millään malttaisi odottaa 50 vuotta, että sais tietää mitä niistä ajattelee vanhana äijänä.

Suvi Teräsniska ei ole suosikkini edes jouluna

Paras jouluaattoaamu vuosiin, jos ei pientä päänsärkyä lasketa. Sekin muistutti taas kivasti vanhenemisesta, koska ennen mun päätäni särki jos join liikaa. Nyt en ollut muistanut juoda illalla mitään ja se sitten pisti jomottamaan. Pienen haukottelun jälkeen sohvalle köllimään ja katsomaan Nalle Puhia joka oli oikein liikuttava ja ihana.

Tuntuu kummalliselle. Mä en ole suunnitellut tälläistä yhtään, tämä kaikki vain jotenkin vahingossa tapahtui. Ihan perseestä! Olis ollut siistiä jos ne jutut joita yksin suruissani aina haaveilin olisivatkin käyneet toteen. Nyt mä makoilen sohvalla toteamassa, että ompa ihmisen hyvä olla. Kuinka tylsää! Ei yhtään äksöniä! Mä muistan kuinka usein lauantaiaamuisin sydän täyttyi odotuksilla ja kuinka pahalta se sunnuntainen krapula silloin enää tuntuikaan. Ja sitten kun ei jaksa enää haaveilla niin sitten onkin muka yht' äkkiä hyvä olla. Ihan jees, että onni potkii mutta ottaisi nyt ne piikkarit pois jalasta.

Huomenna on olis hemmetin kivaa jos kaverit kokoontuisivat mun kämpille, kun ei tässä tuppukylässä enää muut taida asua. On hiton kivaa, kun ekaan kertaan moneen vuoteen mulla ei edes ole prosenttiakaan paska fiilis. No nyt ne ei tietty tuu ja sitten mulla on. Ihan sama, tänään mä aion lihota muutaman kilon.

Mitä yksinäisyys on?

Näin unta, että pelattiin Vesa-Matti loirin kanssa korista. Viimeisessä tilanteessa Vesku teki mulle skriinin ja rollasi korille. Mä annoin napakan syötön maan kautta mutta Vesku vähän hätäili ja pallo karkasi viimeistellessä. Se skriini oli kyllä leveämpi kuin yksikään meidän jengin tällä kaudella esittämistä.

Aamulla mun piti ripustaa pyykit narulle. Mulla on kyllä siihen touhuun viha-rakkaussuhde. Vihaan niiden ripustamista mutta rakastan jos joku tekee sen mun puolesta. Sen takia ne yhdet keväiset jatkot olivatkin ehkä elämäni parhaat. I-mies lienee samaa mieltä. Vielä pitäisi ottaa astiat pois koneesta ja laittaa uudet tiskit tilalle. Pitäisiköhän järjestää jatkot sitä varten? Mitä Ruukissa meinattaisiin kun elähtänyt vanha äijä kävisi ehdottelemassa 18-vuotiaille tytöille, että käytäskö vähän löymässä astioita koneeseen? Musta se olis kyllä ihan paras idea.

Tämän upean visioinnin keskellä havahduin outoon ajatukseen. Mä olin kaavaillut iltatekemiseksi lautapelien pelaamista Mopoautotytön ja hänen pikkuveljensä kanssa. Ennen vanhaa mä olisin kaavaillut juonko tänään Jeggua vai Jackia. Ja juonut molempia. Mopoautotyttö tosin ehdotti pulkkamäkeä mutta ihan niin vanha mä en vielä ole. Mulle iski siihen samantien olo, että se on sitten sitä touhua mitä tehdään lasten kanssa. Paniikki oli valtameren kokoinen. MAT sanoi myös että kaikkien lasten ei tarvitse sitten alkaa pelata korista. Olen samaa mieltä, muskin tytär voisi pelata ennemmin tennistä. Ne naisten sarjan pelaajat on yleensä aikalailla vetävämpiä kuin naiskoriksenpelaajat.

Lautapelit on muuten just jees. Mä pelasin niitä Paska eran aikana ihan valtavasti koska se suku oli täynnä pelaajia. Jos siitä ajasta jotain hyvää haluaa sanoa, niin ne peli-iltamat oli kyllä ihan huippuja. Saatettiin pelata Unoakin monta tuntia putkeen. Nyt sitten ostin parin vuoden jälkeen taas Menolippu-pelin ja ah, kuinka vanha rakkaus roihahtikaan uudelleen. Kävimme jo MAT:n kanssa pelaamassa ko. peliä I-miehellä ja M-ladylla. Mun pitäisi vielä tottua jo pikku hiljaa siihen, ettei me enää olla I-miehen kanssa se hämmennystä aiheuttava ja sekavia jatkoja järkkäävä parivaljakko. Jatkoja, jossa Wild Childin kaveri kaatuu pyykinkuivaustelineen päälle niin että se on nykyisin aivan fjongalla. Tai jatkoja jossa baarista kotiin tullessani avaan takapihan oven ja takapihalta löytyy sammunut I-mies.

Käytiin me MAT:n kanssa myös Otaniemessä kahveella. Siellä ei tosin (harmikseni) pelattu lautapelejä mutta veistokselliseen Ilari Heinoon (nimi muutettu) voi aina luottaa ja katselimme sen sijaan (onnekseni) Euroliiga-korista. Blue on kiva kun se ymmärtää. Tai ainakin se näyttelee hienosti. Uutenavuotena taas ko. parivaljakon kanssa. Jospa nyt sujuisin hiukan paremmin kuin edellisellä kerralla...

Me ei kai enää olla nuoria. Tai siis kyllä mä oon mutta muut ei oo. Mutta kyllä mä silti näkisin, että lautapelien pelaaminen ystävien kesken sopii mainiosti mun imagoon. Tosin niin sopii Jeggu ja Jackikin.

Breaking news

Eipä ole viime aikoina ollut naama juurikaan fjongalla mutta vatsa sen sijaan on semisti ollut. Siinä tohinassa sitä on sitten teiniblogisti joutunut vähemmän mukaviin tilanteisiin.

Kaikkia ihmisiä pierettää, se on saletti. Ja jos vatsa pörisee niin silloin se pörinä tulee ulos myös pakoputkesta. Se sitten suoritetaan avoimesti, niin kuin mies porukoilla on tapana. Tai sitten vetäydytään sivistyneesti omiin oloihin. Mutta jos on pakki sekaisin niin johan nyt alkaa ärsyttämään kun koko ajan saa hakeutua turvalliseen maastoon tai sitten pidätellä hampaat irvessä. Ja koska mä en nyt kuitenkaan ole vielä edennyt Mopoautotytön kanssa rennosti pöristeltävälle tasolle, niin vatsan lainehdinta saisi puolestani jo loppua.

Mä en tosin aio muutenkaan edetä. Mä pelkään, että pienikin askel kohti parisuhdetta tarkoittaa heti pientä kasvua mun ympärysmitassa. Mä kuitenkin alan syömään ihan helvetisti, jos nyt ajaudun johonkin suhteeseen. Parisuhdesyöminen on peloista suurimpia. Mulla tuntuu olevan vaikuksia kontrolloida tekemisiäni. Joko mä syön tai juon helvetisti.

Kertakaikkisen tasapainoinen ihminen.

Funk it up

Mua alkoi häiritsemään edellisen postauksen yhteydessä esiin tulleen palautteen sisältö. Kiitoksia siitä.

Mä aloin miettimään onko mun kaikki ihmissuhteiden rippeetkin karahtaneet aina siihen, että ennemmin tai myöhemmin nainen kyllästyy siihen, että mä haluan latailla asettani uuteen uskoon ihan itsekseni. Toisaaltahan tuo tarkoittasi, etten mä nyt ihan susihuonoimmasta päästä ole petipuuhissa. Tai sitten mä olen säälittävä. Usein.

Eräs kaverini tiesi muuten kertoa, että hapen puutteessa naiset tuppaavat kiihottumaan kovemmin. Olenkin tässä miettinyt, että olisko voimakasta painetta tuottava keskivartaloni sitten syypää niihin hetkellisiin riemun kiljahduksiin. Mielikuva on kyllä todella irstas kun meikäläinen heiluu kuvaruudussa pyylevän mahan kanssa.

Ei siis passaa enää päästellä takaapäin.

Henkisen rappeuman edessä päätin kuitenkin yrittää tarkistaa asian laitaa nimettömänä pysyttelevältä naishenkilöltä.

Höylis: Oonks mä susta hyvä panee?
Typy: Mistä mä sen tietäisin?
Höylis: No onhan sulla kokemusta.
Typy: On vai?

Se siitä sitten, ilmankos ei enää ole näkynyt.

Sexed up

Teiniblogisti ajautui epäselvissä olosuhteissa suojaamattomaan yhdyntään. Oli kuitenkin järkytys huomata, että näin vanhemmalla iällä sitä antaa jo pienten häiriö tekijöiden jarrutella itseään. Siinä touhun tuoksinnassa meinaan päähäni pälkähti, että mulla on kiire, tästä saattaa tulla jälkiseuraamuksia ja nyt tekee helvetisti mieli kahvia. Ja kas, Joonas Tapio jää edelleen syntymättä.

Mietin myös, että miksi ihmeessä miehet ja naiset on rakennettu eri tavoin. Aktin jälkeen nainen kaipaa hellyyttä ja läheisyyttä, mies haluaa pestä mailansa ja möllötellä itsekseen. Siinä sitten joko tuntee itsensä huonoksi mieheksi ja rupeaa katsomaan Urheiluruutua tai sitten yrittää väkisin vastata kysyntään laimealla innostuksella. Varmaan siksi miehet alkavat nukkumaan niin usein. Saa naiset siinä rauhassa hinkata itseään kylkeä vasten kun sankari lentelee jo höyhensaarilla.

Täältä tähän

Montakohan päivää lehdistö vielä riepottelee linnan juhlilla? Oikeastaan ainoat etäisesti kiinnostavat asiat koko jutuissa oli se yksi riehunut jatkoilija ja sitten Timo T.A Mikkonen homolausuntoineen. Muuten mulle oli aivan sama mitä kukakin oli laittanut päällensä ja mitä ruokaa juhlissa oli tarjolla. Sama tosin koskee kaikkia juhlia. Jos I-Mies järjestää juhlat niin lähinnä mua kiinnostaa voiko siellä enää nykyisin vetää känniä ja saako aamulla mennä pizzalle vai pitääkö tyytyä johonkin raikkaaseen vihersalaattiin.

Mä olen pettynyt, ettei se riehuja vetänyt esiin rasismikortteja portsareita vastaan. Jos tumma ukko riehuu ravintossa, niin joskushan heidän mielestään paikalta pitäisi poistaa kaikki muut ihmiset. Mä olen pettynyt, että tuo henkilö kantoi vastuunsa sivistyneesti.

Timo T.A Mikkosessa mua huvittaa armeijan homovastaisuus, jota hän pahimmillaan edustaa. Musta olisi helvetin hienoa, jos kaikki hengissä olevat sotaveteraanit jossain vaiheessa pamahtaisivatkin kaapista ulos, vieläpä erittäin raflaavien otsikoiden kera. "Kyllä minäkin vedin Viipurissa Yrjöä konehuoneeseen". Mitenköhän siinä armeijapamppujen naamataulu punoittaisi?

Myös lehtien lukijakommentteja on hienoa lukea. Aika jännää, että kaikki viisaimmat ja oikeassa olevat ihmiset ovat niitä jotka asuvat vuokralla jossain 60-luvun hökötyksessä, jättäneet mieskuntonsa 70-luvulle, ajavat 80-luvun autolla ja ovat olleet töissä viimeksi 90-luvulla. Juuri he ovat aina oikeassa ja muut väärässä. Ja siksi suurin osa muista vielä kusettaa, koska he ovat saavuttaneet paremman elintason, sillä eihän fiksut ihmiset rehellisin keinoin pysty tuollaisia etuja elämäänsä saamaan. Tuossa homokeskustelussakin tuota äärituomitsevaa kantaa edustaa varmaan 0,1% kansalaisista. Silti 95% keskustelijoista tulee tuosta marginaalisesta joukosta.

Ja keskustelu on yhtä hedelmällinen kuin teiniblogistikin.

Food in the belly

Tuossa safkaa tehdessä tuli mieleen, että nykyään helvetin iso osa mun kavereista on alkanut puhumaan ruuan laitosta innostuneeseen sävyyn. Mitä helvettiä se sitten on? Onko nykymiehen trendikkäästi harrastettava ruuan laittoa ja käytettävä vapaa-aikaansa tutkimalla uusia reittejä kohti suurempia makunautintoja?

Mun mielestä toki heteromieskin saa harrastaa ruuan laittoa mutta musta on aina hienoa kävellä valmiiksi katettuun pöytään. Mä en vain silti käsitä miksi munkin nyt pitäisi leikkiä iltaisin täällä itsekseni jotain Gordon Ramsaytä. Mä olen valmis sovinistiksi leimautumisen uhallakin olemaan sitä mieltä, että parisuhteissa nainen tekee suurimman osan ruuista ja mä sitten syön suurimman osan. Tähän asti olen myös maksanut suurimman osan mutta jos siihen tulee muutos niin en pistä pahalla. Toki mä varmaan olisin naisten keskuudessa kovemmassa huudossa jos olisin yleisesti tunnettu kyvyistäni kattiloiden äärellä mutta ihan vielä en ole valmis myymään periaatteitani.

Mä olen tosin viime aikoina luopunut niin monesta periaatteestani, etten juurikaan yllättyisi vaikka vuoden päästä mä olisin jonkun vanhemman naisen yksityinen kokki.

Tunteita ja tuoksuja

Päikkäreiden nukkuminen just ennen reenejä on just se juttu mikä jokaisen urheilevan nuorukaisen kannattaa tehdä. Mä olen jumalauta aivan kuutamolla. Kävin siis heittelemässä palloa naruihin, rautoihin, levyyn ja lattiaan. No onneksi olin kuitenkin kaukaa viisas ja läheltä hyvän näköinen ja duunasin ittelleni safkaa ennen päikkäreitä. Sitä on hyvä syödä nyt.

Jussin ja Jomppiksen pitäisi muuten tulla torstaina käymään. Olisi vähän tarkoitus hieroa nauhoituksia valmiiksi päin. Tässä kun vähän on nyt kuunnellut biisejä niin kohtuullista jälkeähän sitä saa aikaiseksi nollabudjetillakin. Pitkältihän se niin on että soundi on soittajan sormissa. Eli meillä ei saundeilla ylpeillä. 10 biisiä pusketaan lätylle ja vielä olis hommia jäljellä. Ei tässä muuta mutta kun Murharinteen teiteilija sielujen menemisistä ei oikein tiedä. Olisi vaan niin kivaa antaa kavereille joululahja.

Ja nyt sitten riisiä ja kanaa. Mulle on ihan sama jos jonkun mielestä ruoka on hyvää vasta silloin kun hintalappu on iso. Toikin annos maksoi varmaan pari Euroa ja mä olen siihen ihan helvetin tyytyväinen. Kuten olin myös siihen eiliseen makaronipöperöön joka pienen unohduksen johdosta katosi tänään väärään vatsaan.

In the end it's right

Tämä päivä alkoi paremmin kuin pitkään aikaan. Tuntui hyvältä maata sohvalla kuuntelemassa Green Day:tä Mopoautotyttö kainalossa.

Kontrasti siihen miltä nyt tuntuu on melkoinen. Meillä oli pikkujoulut mutta mun osallistuminen niihin jäi kovin laimeaksi. Lähinnä harmittaa että mä olen puheissa mukana vain silloin kuin mun päälle on helppo sylkeä. Ei kai sillä olekkaan väliä mitä mieltä mä olen asioista, en kai mä enää mitään mieltä olekkaan. Nyt mä meen nukkumaan yksinäni.

Ei kai silläkään ole enää mitään merkitystä.

My way home is through you

Lueskelin Facebookista vanhojen tuttujen profiileita. Tuttujen jotka ovat jo oikeastaan unohtuneet. Yksi poika, jota joskus pidin ikisinkkuna, rakasti käsirasvaa. Ymmärrän yskän. Yksi tyttö taas oli jossain välissä kirjoittanut, että äidiksi tuleminen on ainoa asia maailmassa mitä hän on koskaan halunnut. Vaikka nyt ymmärränkin, että tuore mukula saa ajatukset hieman kärjistyneiksi niin tarvitsee kyllä todeta, että ompas meitä moneen junaan.

Vauvakuume on hassu asia ja olen niin ikionnellinen ettei minulla ole tyttöystävää jolla sellainen olisi. Mä olen aina ajatellut lapsista, että niitä tulee sitten jos tulee. Mielummin kyllä mutta kaikki sitten omalla painollaan. Olisi hirvittävää jos toisen päähän ei mahtuisi muuta kuin lapsen tekemiseen liittyviä ajatuksia. Pidän toki ihan mahdollisena, että tämän tuhkamunani kanssa joudun vielä ravaamaan jollakin lapsettomuusklinikalla mutta sekin saa sitten luvan olla vain luonnollista jatkumoa.

Lauantaina on joukkueen pikkujoulut. Me ollaan nykyisin jo niin vanhoja äijiä, että avecit pitää ottaa mukaan. Mä olen kauhistuksesta jäykkänä kun mulla saattaisikin sitten olla ensimmäinen kerta ikinä kun olisi mahdollisuus avecin läsnä oloon. Onneksi en ikinä usko tämän tapahtuvan oikeasti.

Paska kävi aikoinaan katsomassa varmaan 3 kertaa mun peliä. 1. kerralla multa katkesi pari kylkiluuta, toisella kerralla katkesi ajatus ja tuli tyrmäys. 3. kerralla en tainnut päästä kentälle. Ei siis ollut kovinkaan mahdollinen skenaario, että se olisi osallistunut johonkin joukkueeseen liittyvään tapahtumaan. Tai no kerran pakotin sen mukaan ja se ei puhunut siellä kenellekkään sanaakaan, eikä mulle viikkoon sen jälkeen.

Nyt me ollaan Mopoauto Tytön kanssa keskusteltu joka toinen ilta siitä mitä me muka oikein ollaan. Joka toinen ilta mä olen sitten keskustellut siitä I-Miehen kanssa. Me ei ikinä päädytän mihinkään, paitsi siihen että ollaan nyt vaan eikä keksitä sille nimeä. Enkä mä vielä ole väsynty keskustelemaan asiasta, joten ei mitään hätää. Kai me ollaan 10 vuoden päästä alttarilla ja sitten kun pappi kysyy, että tahdotko niin me molemmat ollaan että "jaa, ompas nyt kinkkinen kysymys".